Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

Herge
The Adventures of Tintin
Tintin in Tibet
Magnet, 1979

Tintti Tiibetissä on Tintti-sarjakuva-albumeista se, joka on jäänyt vahvimmin mieleen ja jota olen toivonut uudelleenlukeakseni. Kuinka ollakaan satuin löytömään teoksesta englanninkielisen version ja ei kun, nostalgiatunnelmiin.

Tintti on nuori reipas sanomalehtipoika. Hänen pieni valkoinen koiransa tuntee Suomessa nimen Milou, mutta englanninkielisessä versiossa hän on Snowy. Sanon hän, sillä kyseessä on persoonallisuus, jonka koiranajatuksiin lukija pääsee myös tutustumaan.

Tintti Tiibetissä seikkailu alkaa pienestä vuoristohotellista, Hotel De Sommets ja myöhemmin kirjeestä löytyy osoite Vargése. Tintillä on terveet elämäntavat ja hän on tehnyt Miloun (käytän suomalaisia nimiä) kanssa kävelyretken ja sanoo Kapteeni Haddockille, joka myös on hotellissa, että tämänkin pitäisi tehdä samoin. Haddock ei kuitenkaan ole samaa mieltä vaan pitää vuoria vaarallisina ja kertoo juuri lukeneensa sanomalehdestä, kuinka lentokone oli rysähtänyt Tiibetin vuorilla. Päivällisen jälkeen Tintti ja Haddock pelaavat shakkia ja Tinttiä alkaa kovasti nukuttamaan, kun Haddock pohtii siirtojaan. Äkkiä paikka järisee.

Tämä scripti on minusta maanmainio monipuolisuudessaan. Tässä on paljon yksityiskohtia. Tintin äkkinäinen huudahdus saa ihmiset säikähtämään - kaikki muut, paitsi tohtori Tuhatkaunon (englanniksi Calculus), joka tyynenä lukee kirjaansa.

Syy Tintin huutoon on uni, jonka hän on nähnyt pienestä kiinalaisesta ystävästään Changista. Tintti oli kuullut Changin huutavan apua. Sitten Tintti saa Changilta kirjeen, ja äkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Chang on ollut siinä lentokoneessa, joka on rysähtänyt Tiibetissä ja Tintti on varma, että Chang on elossa, vaikka elossa olevia ei ole löydettykään. Tintti lähtee Tiibettiin etsimään ystäväänsä. Kapteeni Haddock yrittää puhua ystävälleen järkeä ja sanoo, että hän ei ainakaan lähde mukaan, mutta kuinkas käy, kun lentokone nousee on Haddockin mukana.

Ennen Tiibettiin saapumista Tintti ja Haddock ehtivät tutustua Intian ihmeisiin, Haddock tekee sen jakkilehmän selässä ja kaikenlaista ehtii tapahtua ennen kuin seikkailu saa päätöksensä.

Tintti Tiibetissä on parhainta Tinttiä. Mielenkiintoinen tarina, hyvät kuvat, huumori. Mitä tulee kapteeni Haddockin sanavarastoon niin suomenkielinen sanasto on kyllä mieleenjäävämpi ja hersyvämpi kuin englanninkielinen, vaikka kyllä Haddock osaa päästellä silläkin kielellä.

Kesken uuvuttavan marssin Kapteeni Haddock ottaa huikat ja alkaa uneksia. Yhteensä kolmen scriptin mittainen surrealistinen kuvaus kesken kaiken saa lukijan aivot naksuttamaan eri tahtia.

Tunteita herättää myös scripti jetistä ja Changista. Kauhea lumimies osoittautuukin yksinäiseksi hellyyttä kaipaavaksi olennoksi, jota Chang, niin kauhistunut kuin olikin tämän ensi kerran kohdatessaan ei muista kauhulla vaan arvostuksella.

Tintti Tiibetissä on ennenkaikkea rehti tarina ystävyydestä ja uskollisuudesta. Siinä sivussa saa myös pienen oppitunnin Aasian maantieteestä ja elämästä. Kapteeni Haddockin tosin tuntuu olevan vaikeaa suhtautua paikallisiin oloihin. Mitä itse ensin hieman ihmettelin oli, kuinka äkkiä kivikkoisen ja jäisen maaston välissä voi olla sademetsää, mutta kyllä - todellisuus on läsnä vahvempana kuin heti uskoisikaan. En minä silti usko ilmassa leijaileviin budhalaismunkkeihin.

---

Tintti Tiibetissä -albumin on lukenut myös Mari A , joka valottaa hienosti teoksen taustoja.

Sanna Tahvanainen
Kuningatar
Schildts & Söderström
Ruotsinkielinen alkuteos: Bär den som en krona
318 s.

Kauempaa katsottuna se näyttää hiekkaan haudatulta alukselta. Vilkaisen taakseni. Ei ketään. Menen lähemmäs. Alus katoaa. Hiekalla makaa rantautunut valas. Sen ympärillä kiertelee parvi lintuja. Menen valaan luo. Siinä samassa linnut nousevat siivilleen, ja ole nsuuren eläimen luona yksin. Näen haavat, niistä vuotaa verta. En tiedä mihin ryhtyisin. Miten lohduttaa jotakin niin suunnattoman suurta mikä kuuluu maailman meriin? Jotakin niin käsittämätöntä kuin valasta.

Seison rannalla pitkään tekemättä mitään. Kun kumarrun valaan puoleen, tunnen miten se hengittää vieläkin. Silitän sen karheaa nahkaa. Se on hakeutunut maihin kuolemaan. Ja minä tiedän; jäljelle jääneistä luista rakennetaan valkoisia häkkejä. Mutta ensin tulevat linnut ottamaan omansa. Yksi häkeistä tulee olemaan hääpukuni alla. Vieraat tosin näkevät vain silkin.

Englannin kuningatar Viktoria on historian henkilö, jonka elämä ja aikakausi on kiinnostanut minua jo pitkään. Kuka hän oli? Millainen oli hänen ajatusmaailmansa, elämänsä, arkensa todellisuus? Sanna Tahvanaisen romaani Kuningatar luo kuvan naisesta, jota hallitsee kaksi tekijää: olla kuningatar ja olla nainen - rakastunut nainen. Voiko näitä sovittaa yhteen? Mutta kuvaako Tahvanainen todellista Kuningatar Viktoriaa?

Tahvanaisen teksti on samanaikaisesti kevyttä ja ilmavaa. Teos on nopealukuinen, typografia kuljettaa lukijaa joutuisasti eteenpäin. Ilmavuuden takana on kuitenkin jotain painavaa, jotain, mitä ei voi ottaa kevyesti.

Nyt lopetamme tältä illalta. Kerron lisää joskus toiste. Mutta vain jos Viktoria on kiltti ja sulkee silmänsä. Niin että saat ommella ne kiinni yöksi. Muista että pidän enemmän pienistä tiheistä pistoista kuin isoista ilmavista.

Tahvanaisen teksti on sekoitus juuri tätä. Pieniä tiheitä pistoja ja ilmavaa ajatuksenlentoa.

Tarinan kertoja - kuningatar Viktoria, ensin lapsi sitten nuori, aikuinen - vanhus, jo kuoleman kynnyksellä. Tahvanainen kuvaa kehitystä ajatuksen tasolla, päiväkirjamaisesti. Suora kerronta ja dialogi täydentävät toinen toistaan. Muodostuu kuva yhtäaikaa sekä vahvasta naisesta, että herkästä naisesta. Mutta - missä määrin todellinen Viktoria herää eloon? Kuinka paljon kirjassa on todellista historiallisuutta? Sitä on vaikea sanoa. Uteliaisuuden ja tiedonnälän kirja kuitenkin herättää.

Teoksen lopussa on kirjallisuuslistaus, josta ainakin Kuningatar Viktorian oma päiväkirja kiinnostaisi.

Kuningatar ei lopulta ole niinkään historiallinen dokumentti kuningatar Viktoriasta, vaan Tahvanaisen päänsisällä syntynyt romaani naisesta nimeltä Viktoria, naisesta, jota lapsesta asti kasvatettiin kuningattareksi. Olla hallitsija ja olla nainen voi olla vaikea yhdistelmä. Tahvanaisen kerronta on kuitenkin vaivatonta. Se on myös jännittävää, kohtalonomaista. Kuin unta.

----
Kuningatar on luettu myös Hiirenkorvia ja muita kirjoituksia -blogissa.
----

Tällä mukana Helmet lukuhaaste 2016 kohta 8: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Charlotte Bronten syntymästä tulee 21. huhtikuuta 2016 kuluneeksi 200 vuotta. Bronten muistoa juhlistaneeksi tahdon antaa sinulle pienen luku- ja kirjoitushaasteen.

1. Lue jotain Charlotte Bronteen liittyvää

2. Kirjoita kaksisataa (200) sanaa Brontesta

3. Julkaise kirjoitus blogissasi ja linkitä se tämän postauksen kommenttilootassa ~~viimeistään 21.4.2016~~. Vaihtoehtoisesti voit myös jättää kirjoituksesi kommenttina tähän postaukseen.

Mukavia lukuhetkiä Bronten parissa, ensikerran tai uusintana.

Viitteenä kahteensataan sanaan mainittakoon, että tässä kirjoituksessa on hieman yli kuusikymmentä sanaa.

Edit: Tarkennuksena mainittakoon, että tähän haasteeseen riittää, kun lukee jotain Charlotte Bronteen liittyvää, se tarkoittaa, että esimerkiksi artikkelikin Charlotte Brontesta riittää, ei siis tarvitse välttämättä lukea mitään paksua teosta ottaakseen osaa.

HUOMIO! Kiitos kaikille, jotka ehditte mukaan näinkin nopealla aikataululla. Koska tähän on ollut kiinnostusta, niin haluan jatkaa osallistumisaikaa aina tuonne vuoden päähän, eli 21. huhtikuuta 2017. Edelleenkin mukavia hetkiä Bronten pariin.

Eeva Heilala
Omenat omasta puusta
Tammi, 2006
107 s.

"Sinä olet sentään perunoiden ohella poiminut runojakin pelloiltasi"

Eeva Heilalan runokirja Omenat omasta puusta lähti mukaani kirjastoautolta. Kaunis kansi ja maaseudun elämästä ponnistava runous kuulosti lupaavalta, vaan kuinkas kävi. Niin kiehtovia, kauniita, syväluotaavia ja elämänmakuisia säkeitä kuin kirjassa olikin, niin yksi kurja kavala mato vei kaiken ilon omenoista.

Heilala on maatalon emäntä Pohjanmaalta. Arjesta - elämästä eletystä, nähdystä ja koetusta kumpuavat säkeet ovat ajattomia aforismeja, joita tulee lukea ajatuksella, hiljaa ja hitaasti virittyen, jotta sanat solahtaisivat sisimmän kaikukoppaan, vastakaiun sävelen soidakseen.

Jos haluat

että Jumala vierailee lähelläsi usein,

perusta puutarha,

vaikka aivan pieni.

Katso, yksi yö,

ja kurkku on jatkanut paitaansa,

yksi aurinkoinen hetki,

ja unikko avannut silmänsä

perhosen istua.

Ei runouden tarvitse kaunista olla. Kyllä se voi olla rujoakin puhutellakseen.

Ole minulle lintu

Ei kyyneleitä tasapuolisesti jaeta.

Kun näen hukkuneen hiiren,

minua inhottaa

Kun näen hukkuneen linnun,

itken.

Mutta se mato kypsänkirpeässä omenassa vei ruokahalun. Nyt kaipaisi sitä lämpimäispullaa jäänkylmän maidon kera.

...
Tällä mukana omaa Kirjaherbariota kokoamassa: Omenapuu

Runa
Valkolilja
WSOY, 1919
350 s.

Suomentanut M.S.

Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa sen vuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianimo. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.

Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa ja se oli Anna.

Valkolilja on hyvin runamainen teos, se tarkoittaa 1900-luvun taitteen, alun tunnelmaa henkivä, romanttis-hengellissävytteinen teos. Sen päähenkilö on Anna, nuori herkkä viaton tyttö, johon kylän naisia vihaavan lääkärin poika Alan Bentick ihastuu. Todellisuudessa Alan on rakastunut Kapteeni Clareuksen, Borgin kartanon kotiopettajattareen Luciaan, jota hän ei kuitenkaan tunnu saavan Lucian menneisyydessä kokemien traumojen takia. Lucia varoittaa Alania satuttamasta Annaa. Hän näkee, että Alan vain leikittelee toisen heräävillä tunteilla.

Kirjan nimi Valkolilja on hyvin symbolinen. Sen Annalle antoi Alan.

Kirjan kerronta on hieman vanhahtavaa, mutta ihan mielenkiintoista jossa psykologisella tarkkuudella kuvataan ihmisten luonteita ja ajatusmaailmaa. Pidin kyllä tarinasta, jos kohta täytyy sanoa, että tarinan kerronta loppupuolella hieman lätsähti. Tämä johtui ajallisesta etenemisestä. Rivien väliin jäi paljon lausumatonta.

Kirjalle on olemassa myös jatko, Valkoliljan tytär ja minun kyllä tekisi mieleni lukea sekin.

Runa on nimimerkki, jonka takaa löytyy lastenkirjailijan ja taiteilijana tuttu Elsa Beskow. Lasten kuvakirjoihin verrattuna tämä niin kuin muut Runan teokset ovat kyllä hyvin syvällisiä, herkkiä - kyllä, mutta hyvin erilailla herkkiä kuin lapsen satumaailmaa kuvaavat teokset.

....

Tällä saan Kirjaherbariooni uuden kasvin: Lilja.

Ulf Uller
Haukansilmä ja Minnetonka
Otava, 1960
Alkuteos: Hauköye og Minnetonka
Suomentanut Hertta Tiitta-Saarinen
89 + 1 s.

Harjanteen korkeimmalla töyryllä istuskeli kaksi miestä innokkaaseen keskusteluun syventyneenä. Toisella heistä oli yllään vyöllä kiinnitetty kauhtunut hirvennahkanuttu ja kapealahkeisest housut, joiden päälle oli pauloitettu tukevat ja kestävän näköisest säärykset. Pyöreän turkislakin niskapuoleesta riippui pari näädännahkaa. Vaikka mies ei paljon elehtinytkään puhuessaan, näyttivät nahhkojen mustat kärjet olevan lakkaamattomassa, sinne tänne ryöpsähtelevässä liikkeessä. Kasvot olivat auringonpaahtamat ja muodostivat voimakkaan vastakohdan vaaleille, kirkkaansinisille silmille. Juuri silmiensä mukaan hän oli saanut nimensäkin - Jääsilmä - sillä täällä metsien keskellä, intiaanien parissa, siniset silmät olivat perin harvinaisia. Intiaanien kielellä hänen nimensä kuului Istpaza.

Näin alkaa Simon Henssonin seikkailu ystävänsä Pela-Athin eli Haukansilmän kanssa heidän matkatessaa kohti preeriaa ja ystävänsä Wamdi-lutan, eli Punaisen Kotkan leiriä.

Haukansilmä ja Minnnetonka on neljäs osa Ulf Ullerin Haukansilmä-sarjaa. Kepaoisesti kirjoitettu tarina on ehkä enempi pikkupojille suunnattu seikkailu, jossa ei kovin syvästi käydä hahmottamaan intiaanien oloja.

Vaikka Simon Hensson, joka siis on valkoinen siirtolainen, jonka tarkoituksena on perustaa kauppa-asema Mississipin varteen onkin ystävystynyt Shavano Haukansilmän kanssa ja he taas ovat hyvissä väleissä Sioux-päällikkö Punaisen Kotkan heimon kanssa, niin intiaaneja kuvataan aika yksioikoisesti.

--- hän saattoi näet kertoa, että nämä olivat olleet vaeltelevan pawnee-heimon jäseniä ja pelättyjä siksi, että pelkkää villiä verenhimoisuuttaan armottomasti surmasivat jokaisen, jonka tie leikkasi heidän teitään.

Matkalla Punaisen Kotkan leiriin Jääsilmä-Simon ja Haukansilmä kohtaavat erinäisiä vaeltelevia intiaaniryhmiä, pelastavat joitakin joidenkin käsistä, muun muassa nuoren Minnetonka-neidon, johon Haukansilmä rakastuu ja saa sitten vastaansa mustasukkaisen akisitan, eli soturin Haratan, joka puolestaan ryöstää Minnetonkan.

Saavatko Haukansilmä ja Minnetonka toinen toisensa? Sen jätän kertomatta, kerron vain sen, että Haukansilmä-tarinat muodostavat yhtenäisen jatkumon ja sijoittuvat 1800-luvun alkuun ennen suuria intiaanisotia.

Teoksessa on joitakin intiaanikielisiä nimiä, joista jotkut ovat tuttuja, joistakin mietin, onko ne aitoja (no, miksei olisi, jos osa on). Intiaaniheimojen sillisalaatti on hieman häiritsevää, kun puhutaan dakotoista ja siouxeista, ogalalloista ja hunkapapaer-intiaaneista tekemättä sen enempää selvää onko kyse yhdestä ja samasta vai jostain eri ryhmästä.

Tosiasiahan on se, että on olemassa intiaanikansoja (nation) jotka muodostavat heimoja (tribes) ja nämä taas eri haaroja (branch) ja nämä taas eri ryhmiä (band) Esimerkiksi Sioux-heimon hierarkiassa on neljä haaraa ja näillä jokaisella erilaisia ryhmiä.

Haukansilmä-kirjassa heimot ja ryhmät vilistävät silmissä ja koko hierarkia on ihanasti sekaisin, ainakin lukijan mielessä, mutta mitäpä tuosta. Lisäksi kirjoitusasut on sitä mitä on. Intiaanitutkimus on sitten kuusikymmenluvun lisääntynyt ja tarkentunut ja kirjoitusasutkin vaihdelleet, mutta kyllä minua esimerkiksi hunkapapaer-muoto hieman hymyilyttää.

Hierarkiaa ja intiaanipäällikön asemaa kuvastanee päällikkö Punaisen Kotkan lausahdus: --- --- Minnetonka on vain tyhmä tyttölapsi --- --- Lausahdus liittyy toki kolmiodraamaan Minnetonka - Harata - Haukansilmä, mutta kyllä lausahdus kolahti, vaikka en mikään feministi olekaan.

Tyttöjen tai poikien kirja, niin minuun tässä kirjassa suurimman vaikutuksen tekee kansikuva. Se miellyttää minun taiteellista silmää ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni. Olisi mielenkiintoista saada näistä uudistettu suomennos, enkä tiedä, josko näitä suomenkielisiä versioita olisi lyhennettykin, Ainakin ruotsinkielisissä painoksissa tuntuisi olevan reilusti enemmän sivuja, mikä ei välttämättä selity painoteknisillä syillä.

....

Tällä mukana Kansojen juurilla -haasteessa.

Jean-Dominic Bauby
Perhonen lasikuvussa
WSOY, 1997
Alkuteos: Le scaphandre et le papillon
Suomennos Anu Partanen ja Ville Keynäs
115 s.

Alkulause:

Kuluneen pellavaverhon takaa pilkistävä maidonvalkea valo kertoo, että on aamu.

Jean-Dominic Bauby oli Ellen-lehden päätoimittaja, kun hänen elämänsä eräänä päivänä muuttui totaalisesti. Hän sai aivohalvauksen ja locked in -syndrooman, jossa ihmisen keho on liikkumaton, mutta tajunta toimii. Baubylla toimi ainoastaan toinen silmä, jonka avulla hän saattoi kooman jälkeen kommunikoida.

Perhonen lasikuvussa on pieni suuri teos. Mitä liikkuu ihmisen mielessä, kun hän huomaa olevansa kehonsa vanki? Perhonen lasikuvussa on tajunnanvirtaa juuri tällaisissa oloissa. Teoksen vaikuttavuus piilee sen yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden paradoksissa. Kun ajattelee omia yrityksiään saada ajatustensa sirpaleista kokoon järkevä kokonaisuus luettavaksi ei voi kuin ihmetellä sitä ilmaisun ja tahdonvoimaa, jolla tämä teos on saatu aikaan. Ajatella ensin, mitä tahtoo sanoa. Päntätä se päähänsä lause lauseelta ja pitää muistissaan, niin että pystyy kirjain kirjaimelta silmän avulla kertomaan, mitä tahtoo kertoa.

Baubyn teos on pelottava kirja sillä se herättää ajatuksen - entä jos.... Mutta se, joka elää, ei saa pelätä. Ei pidä pelätä lukea pelottavistakaan asioista, jos ne voivat rohkaista, jos ne antavat siemeniä elämälle, uusille avarammille ja valoisammille ajatuksille.

Perhonen lasikuvussa on myös tarina siitä, kuinka merkityksellisiä ihmissuhteet ovat. Olla vankina omassa kehossaan ilman ainuttakaan välittävää, huolehtivaa, ymmärtävää läheistä tuntuisi kovin karulta kohtalolta. Jokainen tarvitsee rinnalleen jonkun jakamaan ajatukset - sen, että elämä on enemmän kuin pelkkää olemassaoloa.

Mielenkiintoinen kirjallisuusviite:

Ensimmäinen kirjallisuudessa mainittu locked in -syndrooma tapaus löytyy tämän teoksen mukaan Dumasin n teoksesta Monte Criston kreivi Papa Noirtierin hahmossa. En ole teosta lukenut, filmattuna kyllä nähnyt - miten en muista tuollaista hahmoa? Onko hahmo sinulle tuttu?

Muita locked in -syndroomaa käsitteleviä kirjoja (joita en ole lukenut)

Marja Korhonen: Häivähdyksiä -erityinen elämäni.

Kati Lepistö: Silmänräpäys
----

Tällä mukana Helmet lukuhaaste 2016 kohta 48: kirjassa on alle 150 sivua.

Perhosen lasikuvussa on lukenut myös Lukuisa-blogin Laura, jolle aiheesta tehty elokuva tuli enemmän iholle kuin kirja, jonka runollisuus hieman häiritsi häntä sekä Tahaton lukija, jonka mielestämyöskin kirja oli hengeltään runollisempi kuin aiheesta tehty elokuva.

Charlotte Bronte
Kotiopetajattaren romaani
Karisto, 1987
541 + 1 s.

Alkuperäisteos: Jane Eyre
Suomennos ja esipuhe: Kaarina Ruohtula

Alku:

Sinä päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävleylle. Tosin olimme aamulla kuljeskelleet lehdettömässä metsikössä tunnin verran, mutta päivällisen tienoissa (silloin kun ei ollut vieraita rouva Reedillä oli tapana aterioida aikaisin) alkoi puhaltaa hyytävän kylmä tuuli, joka nostatti niin synkät pilvet ja rankan sateen, ettei enemmästä ulkoilusta voinut olla puhettakaan.

Hyytävän kylmät tuulet puhaltelevat kymmenvuotiaan orvon Jane Eyren elämässä. Rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys, kiusaaminen ja hyljeksiminen ovat sanoja, jotka kolahtavat kolkkoina ja kovina.

Olen lukenut Kotiopettajattaren romaanin useammankin kerrran, mutta eri käännöksenä. Siksi oli kuin olisi lukenut aivan uutta teosta, kun nyt tartuin tähän Kariston painokseen ja Kaarina Ruohtulan käännökseen. Yllättäen huomasin lukiessani Janen lapsuudesta ajattelevani L.M.Montgomeryn Emilyä, Pientä runotyttöä. Olinhan kyllä jo aiemmin huomannut Runotyttöjä viimemmäksi lukiessani yhtymäkohtia tähän teokseen, mutta nyt näitä yhtymäkohtia löytyi lisää.

Janen kauhu Punaisessa huoneessa oli kuin olisi katsellut pienen Emilyn kauhua tätinsä vierashuoneessa. Emily ei pyörtynyt kauhusta niin kuin Jane teki, mutta tunnelma oli yhtä vakuuttava.

Kotiopettajattaren romaani on hieno teos, syystä klassikkomaineensa ansainnut. Henkilöt on hyvin kuuvattuja, monipuolisia ja vivahteikkaita.

Jane, päähenkilö kuvataan näin:

Kuka moittii minua? Epäilemättä moni ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä; luonteeni oli levoton ja se oli usein tuskallista. Silloin tuotti helpotusta kävellä edestakaisin kolmannen kerroksen käytävässä turvallisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Siellä katselin niitä näkyjä, joita kohosi sieluni silmien eteen - ja niitä oli paljon ja loistavia; siellä annoin vapaan vallaan tunteille, jotka paisuttivat sydäntäni yhtä aikaa tuskallisina ja riemukkaina; ja parasta kaikessa - siellä sisäinen korvani kuunteli herkkänä tarinaa, jota mielikuvitukseni herkeämättä sepitti ja kertoi; siihen tarinaan sisältyi kaikki se tapahtuminen, elämä, tuli, tunne, jota ikävöin ja jota ei ollut todellisesssa elämässäni.

Jane Eyreen viitataan kirjallisuudessa tietynlaisena naistyyppinä. Ei nyt muistu mieleen mitään erityistä esimerkkiä, mutta minun mielikuviini on piirtynyt, että Jane Eyre -tyyppi on sellainen arka, hiljainen ja väritön tyyppi, mutta eihän todellinen Jane Eyre tällainen ole. Jane Eyre on vahva nainen, joka halusi säilyttää itsekunnioituksensa. Hän ei ehkä ollut kaunis niiden kauneuskäsitysten mukaan, mitkä kulloin ovat olleet vallitsevia, mutta hänesstä oli sisäistä hehkua ja luonteen lujuutta. Ei, arka hän ei ollut.

Kotopettajatteren romaani on monipolvinen teos. Paitsei luonteita, sen tapahtumat ovat vaiherikkaita arkisesta epätavanomaisiin, tunnelmat aurinkoisesta synkkiin ja kauhuntäyteisiin.

Mikä minua lukiessani mietitytti oli juuri nuo yhtymäkohdat Runotyttö-kirjoihin ja erityisesti halusin tietää, löytyykö suomennoksesta sitä kohtaa, mikä kerrotaan Pieni Runotyttö -teoksesssa.

"Hän pysähtyi ja otti maasta asterin. Emilian korko oli tallanut sen kokonaan ja pahoin ruhjonut sen. Mutta illalla hän pisti sen Jane Eyren lehtien väliin merkitsemäänsä paikkaan, jossa oli säkeet:

Hän lailla sateenkaaren väikkyi

niin usein unieni tiellä läikkyi.

Laps' kyynelpisarain ja auringon

hän päivänsäde ainut tiellä on.

Luo ilonloisteen kirkkaan suloisen,

varjoissa vaeltajan polullen!

Kun häntä muistan, kohti vaaroja

käyn pelkäämättä, usko vahvana.

(L.M.Montgomery: Pieni runotyttö. Suomennos I.K.Inha. WSOY, 1948)

Oodotin kovsti milloin ja missä yhteydessä runosäkeet tulevat vastaani, mutta eivät ne tulleet. Eikä niitä ollut muistaakseni myöskään siinä WSOY:n painoksessa, jonka aiemmin luin.

Tästä herää kysymys, onko Kotopettajattren romaani kenties suomennetty lyhennettynä? Miksi Inha käännöksessään viittaa tähän teokseen, jos siinä ei tällaista runoa ole? Nytpä haluankin kovin mielelläni löytää sen alkuperäisimmän Jane Eyren version saadakseni vastauksen tähän kysymykseen.

Helen Wells / Julie Tatham
Ursula lastensairaalassa
Tammi, 1977
139 + 1 s.

Alkuteos: Cherry Ames at Spencer
Suomentanut Hertta Tiitta

Sairaanhoitaja Ursula eli alkuperäisnimeltään Cherry Ames on Helen Wellsin luoma hahmo. Ursula-kirjoja on kuitenkin kirjoittanut myös toinen henkilö - Julie Tatham. Julie Tathamin nimi näkyy Ursula lastensairaalan ensimmäisen painoksen kansipapereissa, mutta ei enää näissä 70-luvun painoksissa. Tämä hieman hämmentää, kun ei tiedä, kuinka kirjan tiedot merkitsisi.

No niin tai näin, niin ehkä tässä on syy, miksi kaikkia Ursuloita ei ole suomennettu. Kustantaja ei ole tiennyt, miten toimisi.

Ursula lastensairaalassa kertoo lyhyen vaiheen Ursulan elämässä. Hän työskentelee Spencerin yleisessä lastensairaalassa korvaklinikalla, jossa hänen tehtävänsä on pitää lapsipotilaat rauhallisina. Juuri muusta sairaanhoidollisesta ei puhuta. Lääketieteelliseltä kannalta kirjassa kyllä tulee esiin sokeritaudin oireet ja tällä seikalla on tarinan kannalta suurempi merkitys kuin huonokuuloisuudella, jos silläkin on merkitystä.

Radon-hoito

Kirjassa kuvataan huonokuuloisuuden hoitoa radonilla. Tämä hoito sai minut uteliaaksi ja yritin googlailla, mutta en oikein mitään erityistä löytänyt. Radonhan on terveydelle haitallinen kaasu. Siksi tuntuu oudolta, että sillä olisi hoidettu tulehtuneita tiehyeitä.

Ursula lastensairaalassa on kerronnaltaan suht napakka, juoni tiivis ja yhtienäinen. Se, että kirjailija on toinen kuin Cherry Ames -kirjat alunperin luonut ei juurikaan näy. Yksi lapsus kirjassa kuitenkin on. Kun viitataan Ursulan opiskeluvuosiin ja ankaraan tohtoriin, jolta Ursula sai aikanaan kuulla poskiensa punaisuudesta puhutaan tohtori Wyliesta. Alunperinhän nimi oli kyllä tohtori Windsor. Ursulan kaksosvelikin mainitaan ilman eri variaatioita, joten tässä suhteessa loogisuus on OK.

Ursulan elämässä työtehtävät vaihtuvat ja tässä kirjassa ennakoidaan jo tulevaa. Ursulasta on tulossa yöhoitaja. Mitä ilmeisin pätkätyöläinen - ajattelin, kun mietin, kuinka kauan Ursula onkaan lopulta yhdessä tehtävässään viipynyt.

Ursulat on kyllä ihan luettavia välipalakirjoja suurempien luku-urakoiden välillä. Sairaalamaailman lisäksi niissä on annos seikkailua, kun Ursula selvittää erinäisiä probleemeja. Tässäkin kirjassa hän selvittää pienen Dot-tytön sammakoprinssi-isän salaisuuden ja ottaa kiinni panttinttorivarkaan, sen oikean eikä virheellisesti tuomittua.

Ilona Meretoja
Lootuskukan jalokivi
WSOY, 1958
132 + 1 s.

Kuinka maailma oli kaunis ja elämä ihanaa! Ira hymyili itsekseen. Oli suuremmoista olla nuori; kaikki jännittävät kokemukset olivat edessä, ja suuri seikkailu odotti jossakin - ehkäpä tuolla punertavien, välkkyvien vuorten takana, ehkäpä jossain muualla.

Ira on suomalaisenglantilainen tyttö, joka lähtee lääkäri-isänsä kanssa Tiibettiin. Kyseesä on jonkinlainen tutkimusretkikunta, mutta tutkimusretken yksityiskohtia ei sen tarkemmin selvitellä. Ira on viisitoistavuotias ja täynnä intoa.

Lootuskukan jalokivi on yhtäaikaa hieman epätavanomainen ja silti tavanomainen nuortenseikkailu. Epätavanomaisen siitä tekee tarinan filosofia. Kirjassa tuodaan esille eri rotujen välisiä eroja, yhteiskunnallista murrosta ja poliittista liikehdintää. Samalla, kun kirjassa kuvataan joitakin kansoja hyvinkin yksioikoisesti ja raflaavasti, niin juonen kylkiäisenä kuitenkin kulkee ajatus siitä, että kaikkien kansojen joukossa on erilaisia yksilöitä, on hyviä ja pahoja yksilöitä. Kansainvälisyys on iso teema tässä kirjassa samoin kuin kulttuurierot. Budhalaisuus, Tiibettiläisyys on erityisesti esillä.

Ira tutustuu Normaniin, joka on asunut isänsä kanssa erakkona tiibetiläisessä laaksossa ja jonka elämänasenne kiinnostaa Iraa. Retkikunnan saatua työnsä päätökseen he palaavat Intiaan, jossa tapahtuu seikkailun huipennus, kun Ira kidnapataan ja häneltä vaaditaan tietoja isänsä Tiibetiläisessä luostarissa vastaanottamasta viestistä.

Lootuskukan jalokivi on todellakin hieman epätavanomainen teos, jossa pääteeman on nuoruuden etsivä mieli. Nuori katsoo maailmaa kysyen monia kysymyksiä, etsien suuntaa elämälle.

Si-Lang on puhunut siitä paljon isälle ja minulle. Katsos: ihminen, alkeellisinkin meistä, kaipaa jotakin, vaikkei hän aina itsekään tiedä mitä. Se kaipuu pakottaa meitä etsimään kaikessa arvokkainta ja täydellisintä. Me voimme ihailla kaunista heleää ruusua, mutta katseemme lepää vsta silloin, kun silmiemme edessä on puhdasviivainen, sopusuhtainen lootuskukka. Lootuskukan jalokivi on päämäärämme. - Lootuskukan jalokivi! Mitä sinä tiedät siitä? - Se on totuus, yksinkertainen, selkeä ja puhdas kuin kastepisara lootuksen vahamaisella terälehdellä, sanoi Norman.

Ihan mielenkiintoinen kirja, jossa peilattiin, joskin rivien välissä Tiibetin merkitystä geopoliittisesti. Mikä minua hieman häiritsi oli Iran näkemä leijaileva Si-Lang. Tämä oli ehkä vähän liikaa kallellaan budhalaisuuteen ollakseen pelkkä seikkailukirja tai edes puolueeton elämänkatsomusmatka Idän ja Lännen välisiin eroihin, tai no, ehkä kuitenkin vähän molempia.
....
Tällä kirjalla saan uuden kasvin Kirjaherbariooni: Lootus.

Welma Wallis
Kaksi vanhaa naista
LIKE, 1994
Alkuteos: Two Old Women
Suomentanut Tuomas Kilpi
113 s.

Silloin ymmärsin miten tärkeää on kuulua heimoon. Ruumis tarvitsee ruokaa, mutta mieli tarvitsee seuraa.

Kaksi vanhaa naista on kertomus Ch'idzigyaakista ja Sa'sta, kahdesta iäkkääksi tulleesta naisesta, jotka heidän heimonsa hylkää juuri ennen talven tuloa, koska heistä on vain vaivaa ja vastusta nälkäänäkevälle heimolle.

Kaksi vanhaa naista on kertomus paitsi hylkäämisestä, myös armahtamisesta. Sitkeys, periksiantamattomuus ja kunnioitus toinen toistaan kohtaan heräävät eloon tässä vahvassa tarinassa, joka perustuu Alaskan alkuperäiskansan legendoihin.

Kovina aikona toisista tulee julmia kuin sudet ja toisista tulee heikkoja ja pelokkaita.

Ch'idzigyaak ja Sa puolestaan löytävät kovan edessä itsestään uusia voimia, joiden avulla he selviävät yli kovin talven ja oppivat, että valittamisesta ei lopulta ole mitään hyötyä. Ihminen voi tehdä vain sen, minkä pystyy ja voi. Kunnioitus on ansaittava.
---

Tällä mukana Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.
Tällä saan myös valloitettua Alaskan Kirjallisessa USA:n osavaltiovalloituksessa.

Tarukirjasta nappasin tämän haasteen naisten aakkosista. Vuorossa on kirjain C ja kysymykset vanhat tutut.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Muriel Denison

Hieman tuntemattomampi kanadalainen lastenkirjailija, joka tunnetaan lähinnä Susanna-kirjoistaan. Susannat ovat kirjahyllyni aarteistoa, sillä rakastan niiden englantilais-kanadalaista tyttökirja- ja seikkailuhenkeä.

Vosin myös mainita Monica Dickensin, joka on Charles Dickensin jälkeläinen, onko se nyt toisessa vai kolmannessapolvessa. Pidän hänen omintakeisista nuortenkirjoistaan. Hevoshoitola Varsanjalka -kirjoja en ole kovin paljon lukenut, mutta tv-sarjan muistan nuoruuden päiviltä.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Celine Dion

Hänellä on upea lauluääni ja esiintymiskyky, joka kiehtoo ja koskettaa.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät)a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Judy Denchin kanssa olisi varmaan mielenkiintoista viettää englantilaista teehetkeä ja keskustella näyttelemiseen liittyvistä tekijöistä.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Marie Louise Fisherin tyttökirjahahmon Delian, joka karkaa kotoa ja matkaa jäniksenä yhdysvaltoihin etsimään isäänsä, joutuu intiaanien vangiksi ja kokee monta jännää hetkeä, ennen kuin isä lopulta löytyy.

Nyt, kun edelliset kirjat on saatu pois alta, niin laitanpa uuden arvonnan pystyyn. Järjestelin taas hieman kirjahyllyjäni ja tällaisia olisi tarjolla.

1.
Ilona Meretoja: Lootuskukan jalokivi. WSOY, 1958

2.
Kuosmanen-Salola-Kontturi:
Lukutunnin kirja III. Valistus, 1966.
Kuvittaneet Helga Sjöstedt ja Maire Könni
Sisältää tekstejä eri kirjoittajilta. Vanha koulukirja

3.
Aleid Van Rhijn
Tuhotulva
Karisto, 1970

4.
Carolyn Keene
Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus
Tammi,1984
(kirjaston poistomyynti

5.
L.M.Montgomery
Annan unelmavuodet
WSOY, 1921

6.
L.M.Montgomery
Anne of Avonlea
Puffin classics
(englanninkielinen)

Pääset mukaan arvontaan, kun ilmoitat kiinnostuksestasi vasemmassa sivupalkissa olevalla yhteydenottolomakkeella ja kerrot selkeästi ja yksiselitteisesti mikä/mitkä kirjat sinua kiinnostavat. Kukin kirja arvotaan erikseen. Mukaan arvontaan voi ilmoittautua ainakin kesäkuun alkuun mennessä tai niin kauan, kunnes toisin ilmoitetaan.

Jane Austen
Emma
Suomentanut Aune Brotherus
WSOY, 1950
461 + 1 s,

Alku:

Emma Woodhouse oli kaunis, älykäs ja rikas; hänellä oli viihtyisiä koti ja onnellinen luonne; hänessä tuntuivat yhtyvän elämän parhaat lahjat. Hän oli elänyt miltei kaksikymmentäyksi vuotta minkään häntä sanottavasti häiritsemättä tai suututtamatta.

Loppu:

Nämä vihkiäiset muistuttivat hyvin suuresti muita vihkiäisiä, kun asianosaiset eivät harrasta loistoa ja komeutta. Rouva Elton päätteli niistä yksityiskohdista, jotka hänen miehensä hänelle kertoi, että ne olivat erittäin kehnot ja paljjon huonommat kuin hänen omat häänsä. 'Hyvin vähän valkoista silkkiä, hyvin vähän pitsiä, mitä säälittävin tilaisuus! Selina hämmästyisi kuullessaan siitä.' Mutta näistä puitteista huolimatta sen pienen ystäväpiirin onnittelut, toiveet, usko ja ennustukset,, joka oli toimituksen todistajana, täysin vastasivat tämän liiton täydellistä onnea.

Pidän paljon Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksesta. Sitä taustaa vasten odotin Emmalta enemmän. Olen kuitenkin pettynyt. Tämä ei ollut ollenkaan nautittava lukukokemus. Päinvastoin - aika uuvuttavaa kahlaamista läpi kerronnan ja sotkuisen vyyden, jonka Emma saa naimakaupoillaan aikaan.

Niin - tämän teoksen ydin on naimakaupat. Emma, nuori brittiläisen yläluokan edustaja on siitä omanlaisensa persoona, että hän järjestelee ympärillään olevia ihmisiä yhteen. Ensin hän tutustuu ja ystävystyy nuoren Harrietin kanssa, jonka tausta ei ole niin selkeä ja tämän vuoksi Emman ja Harrietin ystävyyttä ei katso ihan hyvällä Emman läheinen naapuri hra Knightley. Emman sisko on naimisissa Knightleyn veljen kanssa ja siksikin hra Knigthley on hyvä tuttu Woodhousen perheelle, johon kuuluu Emman lisäksi hänen isänsä.

Jane Austenin henkilöhahmot ovat sinänsä kyllä kiinnostava kokoelma erilaisia ihmistyyppejä. Esimerkiksi Emman isä, herra Woodhouse on terveysintoilussaan melkoinen karikatyyri. Karikatyyriksi voisi sanoa koko tätä kirjaa.

Emma siis järjestelee naimakauppoja. Ei suoraan, vaan ikään kuin ei hänellä olisi asian kanssa mitään tekemistä. Itse hän ei kuitenkaan havittele avioon. Hänen on hyvä olla, niin kuin on ja elää. Kun Harrietia kosii nuori herra Martin vihjaisee Emma Harrietille, että tämä ei ole tälle sopivin ehdokas, sillä vaikka periaatteessa herra Martin on Harrietin yläpuolella yhteiskunnallisesti, niin Emma haluaa nostaa Harrietia ylemmäksi seurapiireissä ja saa päähänsä, että pastori Elliot on Harrietiin ihastunut ja alkaa ohjata Harrietia tämän suuntaan.

Siis pelkkää avioliittopohdiskelua tyyliin kuka ja kenen kanssa ja siinä sivussa peribrittiläistä sääty-yhteiskuntaelämää. Huh huh!

Kirjallisuusviitteitä: Maataloustieto, Hienoston maailma, Wakefieldin kappalainen (tuttu nini), Metsän tarinoita ja Luostarin lapsia (tämä kirja kiinnostaisi, jos on ihan oikea teos, kuten ymmärtäisin).

Yhteiskunnalliset olot:

-Ette olisi voinut käydä luonani!" hän huudahti näyttäen kauhistuneelta. "Ei, ette tietenkään olisi voinut; minä vain en lainkaan tullut sitä ajatelleeksi. Se olisi ollut vallan kauheata! Millainen pelastus! Rakas neiti Woodhouse, mikään koko maailmassa ei saisi minua luopumaan siitä ilosta ja kunniasta, mikä minulle on läheinen tuttavuus teidän kanssanne.

-Toden totta, Harriet, olisi ollut vakava suru menettää teidät. Mutta siihen olisi täytynyt alistua. Olisitte sulkenut itsenne pois hyvästä seurasta. Minun olisi täytynyt luopua teistä.

Näin siis Harrietin ja Emman kohdalla, jos Harrietista olisi tullut Abbey-Mill farmin rouva Robert Martin.

Tämä yhteiskunnallinen aspekti oli minusta erikoinen ja mieltä kiinnittävä seikka ja tuntui hieman pöyristyttävältä Emman tapa vertailla ihmisiä heidän yheiskunnallisten olojen vuoksi "oppimattomiin ja alhaisiin".

Emmassa on kyllä paljon hyviä aspekteja ja uusintaluku voisi ehkä antaa enemmän Työläännyin kuitenkin jossain vaiheessa jahkailuun ja erityisesti loppumetreillä, kun jouduin kahlaamaan läpi herra Frank Churchilin kirjettä, joka oli sellaista lipilaaria, että asian olisi voinut kerttoa lyhyemmin ja napakamminkin, mutta lopultahan koko kirje kuvasti vain herra Frank Churchilia.

Kuten sanoin jo aiemmin tekstissäni, Jane Austen kyllä piirtää henkillöhahmoistaan melkoisen karikatyyriset luonteet sanoillaan ja tyylillään ja kai tätä voi pitää jonkinlaisena yhteiskunnallisena kritiikkinäkin.

Tällä mukana Helmet 2016 -lukuhaasteessa kohta 24: Kirjasammon päivä täky.

Pirkko Pekkarinen
Aurora Vaahteralaakson tyttö
Kirjapaja, 1991
208 s.

Alkulause:
Haukka liiteli puitten latvojen yläpuolella levottomana kuin etsien paikkaa, johon laskeutua.

Loppukappale:
Sitten tulisi kesä ja hän näkisi taas Auroran. Missä, sitä hän ei vielä tiennyt. Mutta nyt Thomas uskoi, että kesä tulisi.

Aurora on suomalainen tyttö, jonka isä on karkoitettu maasta sortokauden aikana. Eletään 1900-luvun alkua. Thomas puolestaan on rikkaan kanadalaisen liikemiehen poika.Kumpikin haaveilee taiteellisesta urasta.

Auroa - Vaahteralaakson tyttö on ihan kiva tyttöjen kirja. Romtantiikkaa ja hipppunen historiaa. Tai oikeastaan historia on vähän liian ponnekkaasti läsnä. Suomalaisuuden historian tapahtumat, jotka on ripoteltu tarinan lomaan tulevat niin yhteen syssyyn,että lukiessa alan miettiä vuosilukuja. Vuosiluvut eivät ole koskaan olleet vahva puoleni. Alan miettiä aikaa ja tapahtumia. Lisäksi tarinan kerronta on erikoinen yhdistelmä takautumaa ja nyt hetkeä, Auroralle tapahtuvaa (tai Thomasille tapahtuvaa) ja muistelua. On vaikea sanoa, kuluuko kirjan tapahtumissa vuosi vai useampi.

Koska kaikki suomalaisuuden yleistietous oli sikin sokin päässäni aloin kaivella yksityiskohtia saadakseni hieman selkeyttä ajatuksille ja sain kokoon tällaisen aikajanan kirjassa mainituista tapahtumista ja henkillöistä.

Tutkimusmatkailija Mary Henrietta Kingsley eli 1862 - 1900
Bobrikov oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1898 - 1904
Helmikuun manifesti annettiin vuonna 1899
Edward Iston maalaus Hyökkäys valmistui 1899
Aurora Karamzin eli vuosina 1808 - 1902

Asevelvollisuussäädös annettiin 1901
Theodore Roosevelt oli USA:n presidentti vuosina 1901 - 1909
Pariisin maailmannäyttely pidettiin 1900
Buurisotaa käytiin vuosina 1880- 1902
Boksarikapina oli 1899 - 1901
Wright-veljesten 1. ilmalento tapahtui 17. joulukuuta 1903

Marie Curie sai 1. nobelinsa vuonna 1903

Suht looginen ajankohta siis näissä viittauksissa, mutta pieni epäloogisuus kuitenkinon todettavissa. Kirjassa mainitaan, että Aurora Karamzin oli kuollut edeltävänä vuonna, tällöin Aurora oli kotonaan Suomessa ja muisteli menneitä ja haaveili suuria. Vuoden täytyi siis olla 1903. Mutta - kun Aurora sitten päätti tyttöystävänsä kanssa matkata isänsä luokse Kanadaan, kerrotaan, että keisari oli edellisvuonna säätänyt asevelvollisuuslain, jonka vuoksi moni nuori mies päätti lähteä maasta. Auroran täytyi siis lähteä matkalle vuonna 1902 (koska asevelvollisuussäädös oli annettu 1901). Tapahtumissa siis edetään eteenpäin, mutta vuosiluvut menevät taaksepäin.

Niin tai näin, niin selkeä ajankohta on joulu 1903, joka mainitaan, kun Aurora saa joululahjan palvelijatoveriltaan Marylta ja tämä tapahtuu tarinan loppupuolella. Aurora on pestautunut Thomasin perheeseen palvelijaksi, kun ei olekaan tavannut isäänsä, joka on lähtenyt johonkin tiettömien taipaleiden taakse.

LIsäksi minua kirjassa häiritsi maininta Mary Kingsleystä, joka oli todellinen henkilö ja kirjoitti pari kirjaakin Afrikan-matkoistaan. Aurora-kirjassa mainitaan siitä, että hän putosi tiikeriansaan norsunluupiikkien päälle. En tiedä, onko tämä todellinen tapahtuma, voisiko moninkertaiset alushameet ja vaatekerta säästää hengen tällaisessa ansassa, mutta mikä minua häiritsi oli se, että Afrikassa ei ole tiikereitä.

Näistä epäloogisuuksista huolimatta pidin Aurora - Vaahteralaakson tyttö kirjasta sen verran, että haluan lukea sen jatko-osatkin (vai ovatko ne edeltäviä osia). Aurora-kirjan kerronta on suht persoonallista ja mukaansatempaavaa. En kuitenkaan vertaisi tätä Montgomeryn kirjoihin tai muihin tyttökirjaklassikoihin, niin kuin takakansiteksti tekee. Romanttinen ote on kerronnassa vahva historian ohella. Aurorassa on paljon haaveita ja unelmia ja siksi se on kevyttä luettavaa.

---

Huom! Pirkko Pekkarinen tunnetaan nykyään kirjailijanimellä Anna Amnell, mutta käytän postauksessa kirjassa mainittua kirjoittajanimeä.

----

Tällä saan taas yhden kasvin lisää Kirjaherbariooni: Vaahtera (Acer platanoides).

Wilkie Collins
Valkopukuinen nainen
WSOY, 1955

Alkuteos: The Woman in white
Lyhennetty suomennos: Hannes Korpi-Anttila

526 + 2 s.

Olin nyt saapunut matkallani siihen kohtaan, missä neljä tietä yhtyy - Hampsteadin tie, jota olin tullut, sekä Finchleyhin, West Endiin ja Lontooseen johtavat tiet. Koneellisesti oli kääntynyt viimeksi mainittuun suuntaan ja astelin pitkin yksinäistä valtatietä. Muistan, että tuumiskelin juuri, mitä Cumberlandin neitoset mahtoivat näyttää - kun siinä samassa jokainen veripisara suonissani tuntui jähmettyvän; takaapäin laskeutui yhtäkkiä jonkun käsi olkapäälleni.

Käännyin silmänräpäyksessä ympäri, ja sormeni puristivat tiukemmin keppini kädensijaa.

Siinä keskellä leveää, kuun valaisemaa valtatietä seisoi - aivan kuin juuri maasta kohonneena tai taivaasta pudonneena - yksinäinen, kiireestä kantapäähän valkoisiin pukeutunut nainen.

On hetkiä, jolloin tulee seittämätön mieliteko, halu. Minulle kävi niin tämän kirjan kohdalla. Kun olin saanut aiemmat lukuvuorossa olleet teokset loppuun ja mietin, mitä alkaisin lukea nousi ylitse muiden kiinnostus tähän, aiemmin jo parikin kertaan lukemaani teokseen. Valkopukuinen nainen on, voisi sanoa rikoskirjallisuus-genren kantaäiti, klassikkotarina 1800-luvun Britti-yhteiskunnasta.

Kirjan päähenkilö on nuori piirustuksenopettaja Walter Hartright, joka on myös yksi kirjan monista kertojaäänistä. Walter Hartright saa piirustuksenopettajan paikan Limmeridge housessa, jota isännöi Frederick Fairlie. Sairaalloinen itserakas rikkauksiensa keskellä elävä egoisti, joka on palkannut Walterin pitämään huolta etsauksistaan ja siinä sivussa opettamaan piirustusta kahdelle veljentyttärelleen Marianille ja Lauralle.

Kuinka ollakaan, ennen pitkään Walter ja Laura rakastuvat, mutta onnen esteenä on se, että Laura on kihloissa eikä koe voivansa rikkoa kuolleelle isälleen antamaansa lupausta.

Kuinka ja miten Walterin kuutamoyönä, ennen Limmeridgeen saapumistaan, kohtaama nuori valkopukuinen nainen liittyy tarinaan, sen jätän kertomatta, kuten sen kummemman juonen purkamisen. Kerron vain, että tämä tarina otti minut niin sisuksiinsa, että eräänä yönä luin sitä ilta yhdeksästä aamuyön tunneille kello neljän tienoille, ennen kuin päätin, että nukkuakin pitäisi. Tuona yönä koin jännityksen hetkiä, kun hiljaisessa huoneessani alkoi jostain ikkunan suunnalta kuunnua kuulua kummaa rapinaa, sydän pompahti ja hätkähdin, kun jotain valkoista liikahti silmieni edessä. Hui! Mikä se oli? Optisia harhoja, tavallisia luonnon ääniä ikkunan takaa, jännittyneen mielen aikaansaamia epävarmuuksia.

Valkopukuinen nainen on todella lukemisen arvoinen teos, jos se ei ole ennestään tuttu. Siinä yhdistyy selkeä rikostarina romanttiseen syvään rakkauteen ja uskollisuuteen. Tämä lukemani painos oli tosin lyhennetty. Alkuperäisteoksessa on yli seitsemänsataa sivua, joten tämän teoksen kansilehdellä mainittu "hiukan lyhentäen" ei ihan pidä paikkaansa, sillä kyllä parisataa puuttuvaa sivua tekee jo melkoisen paljon tarinassa. En silti kovin helposti löydä liitoskohtia, joista olisi jotain otettu pois. Valkopukuinen nainen on ilmestynyt myös kaksiosaissena, ilmeisen lyhentämättömänä painoksena Karistolta, heti vuosituhannen 1900-vaihteessa. Tekisipä mieleni hankkia tuo painos, elllei se olisi niin kamalan kallais antikvaritaateissa. Englanninkielisen version saisi aika halvallakin tilattua. Niin tai näin, niin Valkopukuinen nainen ei ole kertaheittokirja, jonka luettuaan on valmis sysäämään sen mielestään, vaan se on hyvinkin uusintaluvun arvoinen ja kestää useammankin lukukerran.

---

Sonjalle Valkopukuinen nainen, oli vuoden 2011 yksi mieluisimmista lukukokemuksista, ja Mustikkakummun Anna piti teosta lähes Kotiopetajattaren romaani -teoksen veroisena. Näissä teoksissa on kyllä jotain samankaltaista kohtalonomaisuutta, mutta itse en olisi tullut verranneksi Valkopukuista naista Jane Eyreen, vaikka teokset ilmestymisajankohdaltaan ovat smoilta ajoilta.

Urhea metsämies

Kustantamo Kuvataide

Oy, Tilgmannin offsetpaino, Helsinki 1957

Urhea Metsämies ei ollut kovin suuri, mutta ei hän ollut varsin pienikään. Hän oli vain aivan tavallinen urhea intiaanipoika.

Näin alkaa tämä pieni satu pienestä intiaaipojasta, joka olisi sen sijaan, että olisi käynyt koulua, käydä metsästämässä.

"Sinun on mentävä kouluun, poikani ja luettava ahkerasti, niin että sinusta varttuu viisas mies ja kansasi hyvä johtaja" Sanoo, äiti pojalleen.

Urhea Metsämies haluaa kyllä tulla viisaaksii mieheksi, mutta hän haluaa myös kuuluisaksi metsästäjäksi. Niinpä hän ottaa kirjojensa myötä myös jousensa ja nuolensa ja lähtee preerialle kohdaten pieniä ja isoja eläviä, kunnes kohtaa karhuemon, joka pelästyttää hänet ja poika juoksee pika pikaa kouluun.

Satu - sitä tämä kirja todellakin on. Todellinen intiaanien asema ja elämä kyllä on löydettävissä taustalla, mutta ei enää vapaana ja luonnon ehdoilla. Sivistys ja valkoisten tuoma kulttuuri ovat saavuttaneet luonnonkansan elämän.

Aavistus tästä muutoksesta on nähtävissä jo kansikuvassa, jossa Urhea Metsämies juoksee Tiipiistä kohden koulutaloa, jonka edustalla USA:n lippu liehuu.

Satu ja todellisuus kulkevat siis lomittain tässä kirjassa. Tarina itsessään on puhdasta satua puhuvine eläimineen, kun taas kuvat kertovat paitsi sadun tapahtumia myös sitä, mitä intiaaneille tapahtui, kun suuret intiaanisodat olivat ohi.

Parasta tässä kirjassa on kuvitus. Tosin siinäkin koen pientä ristiriitaa paikka paikoin. Jotkut kuvat liittyvät hyvin selkeästi preeriaheimoihin, joidenkin kuvien ilmiasu taas johdattaa ajatukset johonkin muuhun suuntaan. Myös hevosilla peltoa äestävä miehenkuva pistää mietteliääksi. En osaa sanoa, kuinka todenmukainen on ajatus Tiipiissa asuvasta intiaaniperheenisästä äestämässä peltoa ympärillään.

Mutta kyllä, hyvä katselukirja tämä on ja teeman taustalla on nähtävissä opetus: koulunkäynti on hyvästä ja älä metsästä, jos teet sen vain huviksesi. Intiaanit elivät aikoinaan metsästämällä (ainakin jotkut heimot), tässä kirjassa on ajatus, että enää ei tarvinnut metsästää nälkäänsä. Todellisuus tuskin on niin kaunis, kuin minkä tämä kirja antaa ymmärtää.

...

Tällä tarinalla mukana Kansojen juurilla -haasteessa.

Julie Tatham (Helen Wells)
Ursula yöhoitaja
Tammi, 1977
Alkuperäisteos: Cherry Ames, Night Supervisor
Suomentanut Hertta Tiitta
136 + 1 s.

Siitä hetkestä lähtien Ursula ei mielestään enää tehnyt muuta kuin pesi käsiään ja ojenteli puhtaita vaippoja vauvan toisensa jälkeen ilmestyessä tähän maailmaan. Hänen suureksi hämmästykseksseen olivat kaikki viisi vauvaa jo kello kahdeksaan mennessä pikkulastenhuoneen asukkaita, äitien yhä nukkuessa levollisina narkoosiuntaan. Tohtori Bates oli koko ajan pitänyt ohjakset käsissään, minkäänlaisesta paniikista tai hämmingistä ei ollut puhettakaan. Jopa pikku rouva Raineykin oli synnyttänyt yhtä helposti kuin jos hänen tapauksensa olisi ollut kaikkein luonnollisimmassa järjestyksessä. Ursula joka virallisesti ei vieläkään ollut palveluksessa, oli kiinnittänyt sinivalkoiset nimilaput tulokkaiden kaulaan ja tehnyt kunkin korttiin merkinnät syntymäpainosta ja päivämääristä sekä tarkat selonteot synnytyksen kulusta.

Nuori tomera sairaanhoitaja Ursula on jälleen vaihtanut työpaikkaa. Tällä kertaa hän on saanut yöhoitajan paikan vanhan kaivoskaupungin olevassa sairaalassa, jota johtaa punatukkainen ja johtajaksi nuori, mutta antaumuksellisen jämerä Rusty Craig. Vanha sairaalarakennus pitää sisällään paitsi terveydellisiä seikkoja myös monia rakkaushuolia rahahuolista puhumattakaan. Sairaala tarvitsi pikaisesti kunnon saneerausta ja ennen kaikkea palkattua lisäväkeä. Nyt moni työtehtävä on vapaaehtoisten harteilla. Myös Ursulan naapurintyttö Pyry Fortune saapuu sairaalaan nuorisoavustajana. Pyry on innostunut teatterista ja erityisesti Shakespearesta. Näytelmäkirjailijan antaumuksella hän onkin kohta järjestelemässä yhden jos toisenkin rakakusasiat kuntoon, ei vähiten Torhtori Craigin ja nuoren Claricen, jonka kaksoisolento hän on. Clariceen litityy myös salaperäinen testamenttijuttu, jossa Ursulan salapoliisin vainu herättää ajatuksen hämäristä kaupoista.

Ursula-kirjat ovat mukavia helppolukuisia kirjoja, joiden parissa viettää nostalgiahetkiä. Paitsi sairaanhoitajan arkea ne antavat ripauksen jännitystä, kun Ursula selvittää yhden ja toisen mysteerin ollen enemmän tai vähemmän vaarassa.

Ursulan hahmon on alunperin luonut Helen Wells. Jostain syystä kirjoja on kirjoittanut myös Julie Tatham. Kaikkia Ursula-kirjoja ei ole suomennettu, mikä minusta on harmi, sillä lukisin mielelläni näitä tarinoita enemmänkin. Julie Tathamin kirjoittamista on suomennettu vain kaksi: aiemmin esittelemäni Ursula lastensairaalassa ja tämä Ursula yöhoitaja. Näiden kahden kirjan perusteella on vaikea sanoa, kuinka paljon kirjailijoiden Wells ja Tatham tekstit ja tyyli eroavat toisistaan.

Ursula yöhoitajana oli ihan napakka ja jäntevä tarina kerronnaltaan. Mihin kuitenkin kiinnitin huomiota oli tuossa alkuun laittamassani teksilainassa. Siinä, kun puhutaan synnytyksisstä, että äidit nukkuivat narkoosiuntaan ja sitten kohta jatketaan rouva Raineyn synnyttäneen helposti kuin luonnollisimmassa järjestyksessä. Kuinka yleistä kirjan ilmestymisaikaan on ollut että tehdään keisarileikkaus? Sillä jos narkoosia tarvitaan se vie ajatukset leikkaukseen, mitä ei kuitenkaan luvussa tunnu tapahtuvan. Narkoosi voi toki tarkoittaa ilokaasuakin, mutta ei se laita nukkumaan, lievittää vain kipua. Eli pientä ristiriitaa tässä kohden tuntuisi kerronnassa olevan.

Paradoksinen ilmaus: kuolonihanasti

Unpopular Bookish Opinions haasteen sain Katjalta.

Haasteen säännöt:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.

Kirjoista puhuttaessa täytyy heti mainita, että maailmassa on paljon kirjoja, joista en pidä, joitakin kirjoja, joista pidän paljon ja varmaan on niitäkin, joista pitäisin, jos vain löytäisin ne. Yleensä en kirjoita mitään sellaisista kirjoista, joista en pidä laisinkaan. Vältän suuntaamasta ajatuksia sellaiseen, mitä kammoksun. Teen nyt kuitenkin poikkeuksen ja puhun myös vähän epämieluisistakin aiheista, jos kohta myös hieman kiertäenkin. Tässä siis vastaukseni.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Nuorten kirjallisuudessa tuntuu fantasia olevan kova nimi ja erityisesti’hmsss-’ ja ’vmprtrnt’ tuntuvat olevan suosiossa. Itse en näistä aiheista kertovia kirjoja suurin surminkaan halua näppeihini ottaa. Jo pelkästään kyseisten substantiivien kirjoittaminen aiheuttaa väristyksiä, mistä johtuen ne onkin kirjoitettu ilman vokaaleja.

H. Pottereita on kehuttu ja ylistetty. Yritin aikoinaan alkaa niiden lukemisen, mutta saamani vaikutelma ei antanut eikä anna myöten lukemiselle. Sittemmin kuulemani ja aihetta sivuavat artikkelit ja kirjoittelut ovat lisänneet antipatiaani kyseisiä teoksia kohtaan.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Hmm. Tämä onkin vaikea. Sanoa, että kukaan muu ei pidä on aika vahvasti sanottu, sillä kyllä kai kirjoista yleensä pitää joku toinenkin, jos joku pitää. On kai mahdottomuus, että jostakin teoksesta pitäisi vain yksi ja ainoa henkilö. Tuskin sitä silloin olisi julkaistukaan.

Anni Polvan Tiina-kirjat ovat kuitenkin sellainen sarja, joista jotkut eivät pidä, mutta minä pidän. Näiden kirjojen kohdalla ihmettelen kuitenkin sitä, että niitä on nykyaikaistettu uusintapainoksissa. Minusta kirjoissa mielenkiintoista on juuri niiden luoma ajankuva. Nykykirjat kuvatkoon sitä aikaa, mitä kuvaavat, vanhat kirjat kuvaavat omaa aikaansa ja yhteiskuntaa eikä se tee niistä yhtään huonompia vaikka eivät kuvaakaan modernia elämää tai entisajan elämää modernilla tavalla.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Ainoa, mikä tässä tulee suoralta käsin mieleen on Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan viimeinen osa, jossa päähenkilön ratkaisu ei ollut se, minkä olisin toivonut olevan. En kuitenkaan osaa pitää sitä varsinaisena kolmiodraamana.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

En pidä kauhukirjoista. Jännitystä saa olla, mutta jännityksen on lauettava, se ei saa jäädä päälle tai avoimeksi. En pidä myöskään mystiikasta enkä parapsykologisista aineksista, mitkä tuntuu nykyään olevan kovasti tapetilla, samoin dystopia-kirjallisuus on kauhistus. Periaatteessa fantasia tai scifi-kirjallisuus voisi olla kiehtovia, mutta liian mystisina tai tummia ja synkkiä piirteitä omaavina en pysty niitä rakastamaan ja niihin tarttumaan, niistä innostumaan, niitä suosittamaan.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä

Jack Sparrow Pirates of Caribbean elokuvista. Sittemmin hahmosta on myös kirjoitettu kirjoja. En ole nähnyt elokuvia sen paremmin kuin lukenut kirjojakaan. Ei pahemmin innosta.

5. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Luullakseni Kaari Utriolla on faninsa, mutta minä en ole. Pidän kyllä historiallisista romaaneista ja romantiikasta, mutta Utrion tyyli yhdistää historia ja romantiikka ei ole minun makuun. Kaari Utrion aatemaailma ei ehkä myöskään ole ihan minun ominta (mitä muistelen hänen ajatuksiaan eri yhteyksissä lukeneeni).

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Kalle Päätalon kirjat, joista olen kyllä kuullut, mutta joihin minulla ei juurikaan ole mielenkiintoa.

8. Kirja, joka on mielestäsi huononpi kuin siitä tehty elokuva.

Mieleeni tulee ainakin Victoria Hislopin Saari. Siitä ei tosin ole tehty elokuvaa, mutta mielestäni siitä tehty tv-sarja on mielestäni parempi kuin itse kirja, jonka luin jälkikäteen nähtyäni tv-sarjan.

Mieleeni tulee myös sellaiset elokuvat kuin Tanssii susien kanssa ja Englantilainen potilas. Tanssii susien kanssa elokuvan olen nähnyt, mutta kirjaa en ole lukenut. Samoin Englantilaisen potilaan olen nähnyt useammankin kerran, mutta kirjana en ole sitä lukenut.

...

Tämä on kiertänyt aika monessa blogissa, kun hieman selvittelin ajatuksiani kiertelemällä blogistaniassa, joten en laita tätä enää eteenpäin. Kiitän vain haasteesta ja toivotan mielenkiintoisia ja antoisia lukukokemuksia itsekullekin.

--- --- Olen puhdas nyt. / En koksaan ma pettynyt, koskaan en uupunut kesken, /en koskaan ma epäillyt valtaa kirkkauden. / Olen kaunis nyt, / on solunut sieluni pohjaan / Hänen henkensä autuas hyväily, / joka pilvet ja aallot loi.

- Saima Harmajan runosta Kevätilta.

Herge: Tintin in Tibet!

Sanna Tahvanainen: Kuningatar!

Kaksisataa sanaa Charlotte Brontesta -HAASTE! OSALLISTUMISAIKAA JATKETTU!

Eeva Heilala: Omenat omasta puusta!

Runa (Elsa Beskow): Valkolilja!

Ulf Uller: Hauukansilmä ja Minnetonka

Jean-Dominic Bauby: Perhonen lasikuvussa!

Charlottte Bronte: Kotiopettajattaren romaani!

Helen Wells (Julie Tatham): Ursula lastensairaalassa!

Ilona Meretoja: Lootuskukan jalokivi!

Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista!

Naisten aakkoset D!

Taas olisi kirjoja tarjolla - ARVONTA!

Jane Austen: Emma!

Pirkko Pekkarinen: Aurora - Vaahteralaakson tyttö!

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen!

Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies!

Julie Tatham: Ursula yöhoitaja!

Unpopular Bookish Opinions - Mistä pidän tai en pidä!

Hetki runolle ja tunnelmalle!